Fluorokinolonit ovat ryhmä laajakirjoisia antibiootteja, jonka tunnetuimpia jäseniä ovat siprofloksasiini (Cipro/Ciproxin), norfloksasiini ja levofloksasiini (Tavanic). Kaikilla lääkkeillä on toki haittavaikutuksia, mutta fluorokinoloneilla niitä on erityisen paljon, mitä käsitellään myös kirjassani Hankala potilas vai hankala sairaus.

Jay S. Cohen on lääkkeiden haittavaikutuksiin erikoistunut lääkäri, joka on julkaissut aiheesta useita tieteellisiä artikkeleita. Hän on kirjoittanut aiheesta myös kirjan How We Can Halt The Cipro & Levaquin Catastrophe: The Worst Medication Disaster In U.S. History. Nimi on dramaattine, kuten Yhdysvalloissa kuuluu olla, mutta tämä ei todellakaan ole mikään “Big Pharman” vastainen teos, vaan asiallinen ja kiihkoton tiedekirja, jossa käsitellään fluorokinolonien vakavia haittavaikutuksia.

Fluorokinolonit on yhdistetty etenkin jännevaurioihin, kuten akillesjänteen repeämä, joita voi tulla vielä jopa kuusi kuukautta lääkekuurin lopettamisen jälkeen. Tämä on riski etenkin urheilijoilla, mutta joissain tapauksissa jänteet ovat revenneet ilman mitään rasitusta.

Huonommin tunnettua on, että ne voivat aiheuttaa erittäin invalidisoivia pysyviä neurologisia haittavaikutuksia, pahimmillaan jopa vain yhden pillerin jälkeen. Tätä kutsutaan usein nimellä “floxing”, floksaus. Itsekin tunnen pyörätuoliin yhden pillerin takia joutuneen miehen. Oireisiin voi kuulua neuropatiaa eli hermovaurioita, lihas- ja nivelkipuja, rajua sydämentykytystä, näköhäiriöitä, huimausta, unettomuutta, ahdistusta, epileptisiä kohtauksia ja jopa hallusinaatioita ja psykooseja.

Erityisen suuri riski fluorokinolonit ovat, jos niiden kanssa käytetään samaan aikaan tulehduskipulääkkeitä tai kortisonia. Kortisonin käyttö lisää jänteiden repeämisen riskiä myös sen jälkeen, kun fluorokinolonikuuri on jo loppunut. Myös iäkkäillä riskit ovat suuremmat. Cohen huomauttaa, että tämä ei todellakaan tarkoita, että nuoremilla fluorokinolonit olisivat vaarattomia, vaikka jotkut lääkärit ovat asian näin tulkinneet.

On esitetty monia eri mekanismeja, joilla fluorokinolonit voivat aiheuttaa vaurioita. Yksi kirjassa lainattu tutkimus jopa osoitti, että ne voivat muodostaa DNA-addukteja eli sitoutua DNA:han.

Kirjassa otetaan esille useita tutkimuksia, joiden mukaan fluorokinolonit häiritsevät magnesiumin aineenvaihduntaa. Myös monet niiden haittavaikutuksista sopivat magnesiumin puutokseen. Cohen uskookin, että magnesiumin käyttö yhdessä fluorokinolonikuurin aikana voisi hyvinkin ehkäistä haittavaikutukset. Magnesiumia ei saa tosin ottaa samaan aikaan kuin lääkettä, vaan välissä pitää olla useita tunteja, ettei sen imeytyminen häiriinny.

Epäselvempää on, voiko magnesium auttaa, jos vaurioita on jo syntynyt. Yksittäisellä potilaalla vointi helpotti selvästi, kun tämä sai pian oireiden alettua suonensisäisen magnesiuminfuusion, koska oireet sekoitettiin pitkittyneeseen migreeniin.

Eläintutkimuksessa E-vitamiini ehkäisi fluorokinolonien aiheuttamia sidekudosvaurioita. E-vitamiinin ja magnesiumin yhdistelmä oli tehokkaampi kuin kumpikaan erikseen. Alustavien eläintutkimusten perusteella näyttää siltä, että myös sinkki voisi ehkäistä – ja jopa korjata – fluorokinolonien aiheuttamia sidekudosvaurioita.

Myös lisäravinteena ja reseptivapaana lääkkeenä myytävä asetyylikysteiini, jolla on mm. antioksidanttivaikutusta, näyttää vähentävän fluorokinolonien haittoja – ja tutkimuksen mukaan se ei häiritse niiden tehoa millään lailla. Tässä on siis jo neljä ravintolisää, jotka alustavien tutkimusten perusteella näyttävät ehkäisevän fluorokinolonien haittoja ja kenties osa voi myös korjata niitä.

Monet kirjan hoitosuosituksista ovat yleispäteviä, kuten kurkumiinin ja frankinsensin käyttö tulehduksen lievittämiseksi. Cohen mainitsee alfalipoiinihapon neuropatioiden hoitona, mikä on toki jo vakiintunut hoito. Valitettavasti hänen samaan tarkoitukseen suosittelemansa B-vitamiinijohdannainen benfotiamiini on käsittäkseni nykyään Suomessa lääkelistalla.

Cohen uskoo, että koska monien potilaiden yksi pääoireista on uupumus, CFS/ME:n ja fibromyalgian hoidossa käytetyt mitokondriolisäravinteet kuten ubikinoni/koentsyymi Q10, D-riboosi sekä uudemmat ja vähemmän tutkitut PQQ ja niasiiniamidiribosidi (B3-vitamiinin eli niasiinin johdannainen) voisivat auttaa.

Eräs potilas sai oireisiin apua matalaoksalaattisesta ruokavaliosta.

Kirjassa on myös hyviä yleispäteviä vinkkejä esimerkiksi lääkkeiden käyttöön. Antibiootit täytyy aina käyttää riittävän suurella annoksella, jotta niistä on apua, mutta useimmat muut lääkkeet voi aloittaa niin pienellä annoksella, kuin lääkemuoto mahdollistaa. Esimerkiksi moni vakavan lääkehaitan saanut potilas suhtautuu erittäin kielteisesti psyykenlääkkeisiin, mutta niitä voi kokeilla alkuun aivan pikkuriikkisellä annoksella ja nostaa annosta vähitellen. Joskus jo yllättävän pieni annos voi auttaa, eikä “normaalia” annosta edes tarvita.

Cohen toivoo, että lääkärit kuuntelisivat potilaitaan ja ottaisivat nämä vakavasti. Hän toivoo myös, että fluorokinoloneja käytettäisiin vain pakkotilanteissa, kuten henkeä uhkaavissa infektioissa. Nykyään niitä määrätään jopa epäiltyihin virtsatie- ja eturauhastulehduksiin, eli jopa tilanteissa, joissa antibioottia ei välttämättä tarvittaisi lainkaan.

Jos fluorokinolonia on pakko käyttää, silloin pitäisi tehdä kaikki haittojen välttämiseksi, eli käyttää ym. lisäravinteita, välttää urheilua, kortisonia ja tulehduskipulääkkeitä.

Julia Schopick, jonka ensi vuonna ilmestyvään LDN-kirjaan olen kirjoittanut yhden luvun, suositteli minulle dokumenttia Surviving Terminal Cancer. Olin skeptinen ja odotin jotain höpöhöpöä, mutta sainkin hyvin vaikuttavan elokuva. Se kertoo ihmisistä, joilla on parantumaton aivosyöpä, yleensä glioblastoma multiforme, jota pidetään väistämättä tappavana syöpänä.

Glioblastoomadiagnoosin saaneilla elinaikaa on yleensä luokkaa vuosi tai pari, vaikka saisi hoitoja. (Julian edesmennyt mies sairasti aivosyöpää 15 vuoden ajan, mutta en ole varma, mitä sorttia.) GBM on siitä häijy, että vaikka se näyttäisi parantuneen, virallisen näkemyksen mukaan se tulee aina takaisin.

Lääketieteen näkökulma on, että kannattaa nauttia lyhyestä jäljellä olevasta ajasta. Tai sitten voi osallistua johonkin kliiniseen tutkimukseen, jossa tutkitaan yleensä yksittäistä lääkeainetta tai hoitomuotoa, mutta lopputulos on todennäköisesti sama.

Dokumentissa haastatellut kolme miestä eivät suostuneet tähän. He eivät ole mitään huuhaaintoilijoita, vaan kaikilla on PhD, vaikkakaan ei biotieteiden alalta. He uskoivat, että ratkaisu löytyy lääketieteestä.

Haastateltu Ben Williams on alallaan jo legenda. Hän sairastui glioblastoomaan 22 vuotta sitten, kehitteli siihen hoitococktailin tieteellisten tutkimusten perusteella, tavoitteena vaikuttaa mahdollisimman moneen eri kasvainten signaalireittiin kerralla, eikä hänen glioblastoomansa ole koskaan uusiutunut. Hänen kirjansa aiheesta on saanut myös monia muita kokeilemaan näitä hoitoja.

Mahdollisia hoitoja kunkin kasvaimen ominaispiirteistä riippuen ovat esimerkiksi melatoniini, kurkumiini, lipoiinihappo, simetidiini, pieniannoksinen naltreksoni (LDN), lääkesienet ja erilaiset hormonit ja hormonimodulaattorit. Suurin osa näistä on turvallisia ja harmittomia.

Hieman tujumpaa osastoa edustavat esimerkiksi antabus, minosykliini, selekoksibi, klorokiini ja diklooriasetaatti (DCA). Kaikki näistä on siis tarkoitus yhdistää kemoterapiaan ja muihin hoitoihin. (Suurin osa toimii myös useisiin muihin syöpiin…) Lisää tietoa tästä PDF:stä.

Ongelma on, että hoitoyhdistelmiä on useista eri syistä hankala tutkia kaksoissokkoistetuissa tutkimuksissa, joita pidetään lääketieteen perustana. Tätä monet eri haastateltavat avavaat pitkällisesti ja selkeästi (dokumentti on reilun 1,5 tuntia pitkä). Moni onkologi ei halua kuullakaan ajatusta siitä, että potilas ottaisi lisäravinteita tai ei-syöpälääkkeitä syöpähoitojen tehostamiseksi.

Dokumentin haastateltavat ovat kaikki vaikuttavia puhujia, mutta niin ovat myös lääkärit ja tutkijat, joita haastatellaan, mukana myös yksi entinen FDA:n johtohahmo. Olin erityisen ilahtunut, että ääneen pääsi kemoterapian pioneeri Emil Freireich, joka oli mukana kehittämässä parannuskeinoa lasten ALL-leukemiaan 1960-luvulla, eikä luovuttanut vaikka hänelle sanottiin, että lasten pitäisi saada antaa kuolla rauhassa. Siitä lähti myös koko ajatus useiden eri solunsalpaajien yhdistelmästä – yhä syöpähoitojen kulmakiviä.

Freireich on hyvin iäkäs, mutta yhä timantinterävä ja samalla empatiaa hohkaava. Hänen mielestään on suorastaan rikollista, Hippokrateen valan vastaista, etteivät kuolemansairaat potilaat saa kokeilla mahdollisesti tehokkaita hoitoyhdistelmiä. Toinen vaihtoehto kun on vain 100 % varmasti kuolla, kumpi sitten on parempi.

Haastateltavat potilaat ovat käyttäneet monenkirjavia keinoja, kun syöpälääkäreiltä ei ole herunut reseptejä haluttuihin lääkkeisiin. He ovat salakuljettaneet, väärentäneet reseptejä, treidanneet lääkkeitä netissä toisten potilaiden kanssa ja feikanneet muita sairauksia saadakseen niihin määrättäviä lääkkeitä. Kuulostaako ekstriimiltä, rikolliselta, riskaabelilta ja epäeettiseltä? Taatusti. Toinen vaihtoehto on edelleenkin se varma kuolema.

Ehkä suurimman vaikutuksen haastateltavista tekee ruotsalainen Anders Ferry, joka on ammatiltaan kemisti. Kun hän sai kuulla, että hän ei voi enää saada häntä useita vuosia hengissä pitänyttä lääkettä, hän päättää valmistaa sitä itse keittiössään. Ferry ja hänen isänsä liikuttuvat haastattelussa kyyneliin. Anders ei voi olla itkemättä, kun miettii kaikkia potilaita, jotka ovat vuosien varrella olleet häneen yhteydessä, ja hänen mielestään ovat kuolleet turhaan.

Dokumentti ei ole teknisesti taidokas: ei se mikään kotivideo todellakaan ole, vaan jotakuinkin ammattimaisesti tehty, mutta kökköjä leikkauksia, välillä kökköä valaistusta ja epätasainen äänen masterointi hieman häiritsivät. Haastateltavien valinnat kuitenkin tekevät tästä dokumentista todella vaikuttavan. Hieman erikoiselta tuntui kuitenkin kaartin miesvaltaisuus: lukuisista haastateltavista vain yksi on nainen, ja hän jää hyvin taustarooliin.

Jos englanti taipuu, dokumentin voi katsoa ilmaiseksi Vimeo-palvelusta.

Jos sinulla on sairaus, syöpä tai muu, johon lääkärit eivät anna toivoa, tai mahdolliset hoidot eivät auta tai sovi sinulle, hyvin usein todellisuudessa hoitovaihtoehtoja löytyy, vaikkei lääkäri niistä mainitsisi. Enkä nyt puhu mistään homeopatiasta tai yksisarvishoidoista, vaan hoidoista, joiden käyttöön on tieteelliset, biokemialliset perustelut – usein ne ovat vieläpä lääkkeitä, jonkin muun sairauden hoitoon, ja ne saattavat tehostaa virallisten hoitojen tehoa.

Tällaisissa tapauksissa kliinisiä tutkimuksia ei ehkä ole vielä riittävästi, mutta vakavan sairauden kohdalla “ehkä” toimiva turvallinen hoito on usein parempi vaihtoehto kuin olla tekemättä mitään.

Muutama viikko sitten osallistuin Helsingissä Suomen Kivun 25-vuotisseminaariin Kivun takana on ihminen – yhdessä kohti parempaa kivunhoitoa. Minun piti kirjoittaa siitä blogiin raportti, jollaisia olen kirjoittanut useista eri lääketiedekonferensseista ja seminaareista: X sanoi Y, omat lisäykseni ja kommenttini.

En kuitenkaan pystynyt tekemään muistiinpanoja, enkä kirjoittamaan raporttia seuraavina päivinä, kuten tarkoitus oli, joten tietenkin yksityiskohtaiset muistikuvani useimpien puheiden sisällöstä haihtuivat. Mutta jotain sanottavaa minulla on silti.

Yksi ensimmäisiä puhujia oli kipupotilas Jonna Malmberg. Minusta jokaisessa sairauteen liittyvässä konferenssissa ja seminaarissa pitäisi olla myös potilaita puhujina (itsekin olen ollut useissa, ensimmäistä kertaa 2010 ja viimeksi pari viikkoa sitten). Tässä se johtui tietysti siitä, että Suomen Kipu on potilasjärjestö.

Jonnan tarina oli karu, mutta harvalle Suomen terveydenhuoltoa tuntevalle yllättävä. Hän oli nuorena joutunut pahaan kolariin, jossa hänen kasvonsa ruhjoutuivat täysin. Aivovammaan ei kuitenkaan uskottu, vaan hänet leimattiin psyykepotilaaksi, ja hän pääsi MRI-kuvaukseen vasta 16 vuotta onnettomuuden jälkeen. Siinä aivovamma onneksi näkyi. Moni aivovammapotilas jää pysyvästi vakuutuslääketieteen uhriksi.

Jonnan kasvot oli rakennettu plastiikkakirurgisesti uudestaan, ja lopputulos oli hämmentävä. En huomannut kasvoissa mitään jälkiä vammoista tai useista leikkauksista. Jonna näytti kuitenkin kalvoja, joista näkyi, että hänen piirteensä olivat aivan erilaiset ennen onnettomuutta. Ihmiselle (varsinkin nuorelle) on luonnollisesti sokeeraavaa, kun oma ulkonäkö muuttuu, vaikka se uusi ulkonäkö olisikin sinänsä oikein miellyttävä.

Tämän voisi nähdä myös symbolisena Jonnan ja monen muun sisäisistä vammoista ja kärsimyksistä. Nekin saattavat näkyä päälle – mutta me emme näe niitä, koska emme osaa katsoa. Toivon, Jonna, ettet pahastu tällaisesta vertauksesta, ihmiset eivät tietenkään ole mitään symboleja tai esimerkkikuvia.

Jonna puhui esityksessään kivun sietämisestä. Hän ei koe hyväksyvänsä kipua, mutta hän on oppinut sietämään sitä, mm. rakkaan (ja menestyksekkään) agilityharrastuksen myötä. Usea myöhemmistä puhujista viittasi tähän sietämiseen. Kivun kanssa on pakko oppia tulemaan toimeen jotenkin. Siitä ei tarvitse käyttää sanaa hyväksyminen tai sopeutuminen, mutta edes sietää.

Useimpien puhujien agenda liittyi pitkälti tähän: ajatukseen siitä, että kroonista kipua ei saa koskaan parannettua, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Eniten tähän aiheeseen keskittyi kipupsykologi Terhi Runsio, jonka puhe oli erittäin empaattinen ja mukava. Hän oli luetellut kalvokaupalla omien asiakkaidensa listaamia (enimmäkseen maanläheisiä ja ei-lääketieteellisiä) keinoja kivun kanssa pärjäämiseen lemmikkieläimistä eri liikuntalajeihin ja suklaan syömiseen. (Myös Helena Miranda mainitsi suklaan.)

Myös siitä puhuttiin, että kipu on aina korvien välissä. Se ei tarkoita, että kipu olisi psyyken ongelma, mutta fysiologiselta kantilta kipu syntyy aivoissa. Eija Kalson kalvoissa (joista osan olen nähnyt aiemminkin) tämä esitettiin lääketieteellisesti. Itse ärsykkeessä on kyse ns. nosiseptiosta, aivot muotoilevat sen kivuksi, ja siihen vaikuttavat monet tekijät. Aiheesta puhui myös terveystieteiden tohtori Tapio Ojala.

Useampi puhuja mainitsi kivun kanssa pärjäämiseen myös mindfulnessin, johon haluan itse lisätä pari sanaa. Sehän poikkeaa täysin perinteisestä suhtautumisesta kipuun: yleensä on ajateltu, että kivun sijaan kannattaa miettiä muita asioita, niin kipu tuntuu vähemmän pahalta, tai ainakaan sitä ei samalla lailla huomaa.

Mindfulness-meditoinnissa kipua ei paeta tai vastusteta, vaan nimenomaan havainnoidaan tietoisesti. Monelle voi olla yllättävän vapauttavaa se, että omaa kehoa tarkkaillaan, mutta ei vikoja etsien, vaan neutraalisti. Myös kivun luonne voi muuttua, kun sitä vastaan ei taistella. (Harjoitan itse vipassana-meditaatiota, buddhalainen traditio, jonka pohjalle mindfulness on rakennettu.)

On tosiaan tärkeää löytää erilaisia tapoja pärjätä kivun kanssa, oli se sitten agilityä, suklaan syömistä (ei ehkä hyvä ainoaksi pärjäämismekanismiksi…), meditointia tai jotain ihan muuta, mutta tuntuu, että homma on vieritetty jo liiankin pitkälle potilaan ja erilaisten psykologisten keinojen harteille lääketieteen sijaan.

Eija Kalso puhui myös lääkkeiden käytöstä, mutta esiin nousivat lähinnä perinteiset kipulääkkeet ja hermokivun lääkkeet, sekä erilaiset sähköstimulaattorit TENS:istä invasiivisiin kipustimulaattoreihin. (Kalsohan vastustaa lääkekannabista tiukasti ja täysin perusteettomasti, hänen argumenttinsa eivät ole yhteneviä tutkimusnäytön tai muiden maiden hoitokäytäntöjen kanssa.)

Myös lääkäri/kipupotilas Helena Miranda kehui puheessaan TENS-laitetta muiden hoitojen täydentäjänä. Itsekin voin TENSiä suositella, etenkin myofaskiaalisiin triggerpisteisiin, joihin se on ehdoton, mutta on siitä usein apua myös muuntyyppisiin kipuihin. Täysin kelpoja laitteitahan saa jo 30 eurolla.

Kalso mainitsi myös ravinnon mahdollisen vaikutuksen, ja hän tai joku muu visioi ulosteensiirtoa tulevaisuuden mahdollisena kipuhoitona. Tulevaisuudessa meillä varmasti on monenlaisia innovatiivisia ja tehokkaita hoitoja. Mutta nyt on vuosi 2017 ja tuhannet suomalaiset kipupotilaat kärsivät juuri nyt, vaikka kuinka käyttävät erilaisia pärjäämiskeinoja kivun kanssa.

CFS/ME:n ja fibromyalgian hoitoa käsittelevässä englanninkielisessä teoksessani esitellään kipuun (tutkimuskäytön kera) noin 75 lääkehoitoa jotka eivät ole opioideja, tulehduskipulääkkeitä tai masennuslääkkeitä. Näitä aivan kaikkia ei valitettavasti ole saatavilla Suomessa, kuten useissa Euroopan maissa suositut kipulääkkeet flupirtiini ja nefopaami. Valtaosa kuitenkin on (ja löytyy kirjan suomenkielisestä versiosta). Useimpia ei käytetä Suomessa kroonisen kivun hoidossa. Esimerkiksi pieniannoksista naltreksonia (LDN:ää) käytetään vielä aivan liian vähän.

Lisäksi on paljon muita tehokkaita hoitoja. Yksikään esityksistä ei maininnut lisäravinteita, vaikka siellä puolella on tulehduskipuun erittäin tehokas bromelaiini sekä kurkumiini ja neuropatiaan esimerkiksi lipoiinihappo. On todella harmillista, etteivät lääkärit suosittele näitä enemmän kivunhoitoon. Monet potilaat ovat onneksi ne oma-aloitteisesti löytäneet. Omakin lievä neuropatiani pysyy sataprosenttisesti poissa niin kauan kuin käytän alfalipoiinihappoa.

Suurin osa lääkäreistä, edes kipulääkäreistä, ei ole perehtynyt myofaskiaalisiin triggerpisteisiin, vaikka niitä esiintyy käytännössä kaikissa kiputiloissa, myös silloin kun kivun syynä on vaikkapa hermovaurio, reumasairaus tai nivelrikko. Triggerpisteiden hoidosta voi olla merkittävää apua.

Kroonisen kivun voi joissain tilanteissa parantaa jo nykyhoidolla, toisin kuin seminaarissa annettiin ymmärtää. Lähes kaikissa tapauksissa potilaat voisivat saada ainakin paljon nykyistä parempaa kivunlievitystä monipuolisemmalla eri lääkkeiden, ravintolisien, teknisten innovaatioiden ja mahdollisesti ruokavaliomuutosten yhdistelmillä. Sitä loppua olisi sitten paljon helpompi kestää (tai sietää) niillä pärjäämiskeinoilla. Lääkäreiden pitää pystyä parempaan. Se ei ole liioiteltu vaatimus.

Tällä kertaa vieraskynä-postaus kaveriltani Rosa Warskilta, kiitos hänelle tärkeästä avauksesta. Aihe mietityttää itseänikin entisenä toimeentulotuen asiakkaana. Olen samaa mieltä siitä, että tällainen on aivan kohtuutonta. Hoitava lääkäri päättää, onko jokin lääke välttämätön vai ei – päätöstä kutsutaan nimellä resepti. Korvattavat valmisteet on määritelty erikseen.

Otan mielelläni vastaan vieraskirjoituksia liittyen esimerkiksi kokemuksiin lääkäreistä, hoidoista tai byrokratiasta, nimellä tai nimimerkillä. Niitä voi lähettää osoitteeseen maija@writeme.com. Kannattaa tiedustella etukäteen kirjoituksen soveltuvuudesta blogiin.

Kela vartioi toimeentulotukiasiakkaan lääkitystä

Kelasta tuli tällaista:

“Perustoimeentulotukihakemuksesi tullaan jatkossa hylkäämään XXXX valmisteen osalta, ellet esitä sellaista hyvän hoitokäytännön mukaista lääketieteellisesti perusteltua selvitystä, jonka perusteella valmiste on sairautesi kannalta tarpeellinen ja välttämätön.

Lisäselvityksestä tulee käydä ilmi seuraavat tiedot:

– Sairauskertomusmerkinnät, joista selviää milloin XXXX:n lääkehoito on aloitettu, mitä valmisteita on kokeiltu ja millaiset olivat hoitotulokset
– Viimeisimmät XXXX alan sairauskertomukset
– Viimeisimmät hoitavan lääkärin sairauskertomukset”

KELA on siis alkanut syynäämään uudelleen toimeentulotukea saavien lääkekorvauksia. Aiemmin toimeentulotuen maksusitoumus on kattanut kaikki julkisen sektorin määräämät lääkkeet, ja perusteluilla yksityisenkin. Nyt kuitenkin KELA vaatii lisäselvityksiä ainakin tiettyjen lääkkeiden osalta, eikä muuten suostu toimeentulotuen saajille korvaamaan niitä.

Tässä käydään silmät loistaen yhteiskunnan heikompiosaisten kimppuun. Yritetään evätä lääkkeitä, joiden tarpeellisuuden muut kuin (kansaneläke)vakuutuslääkärit ovat jo todenneet. Sosiaalivirkailijalla ei myöskään tulisi olla mahdollisuutta evätä lääkkeitä, koska eihän hänellä ole siihen ammattitaitoa eli lääkärin pätevyyttä.

KELA on julkaissut 6.9.2017 kalvosarjan “Muutoksia toimeentulotuen lääkkeitä koskeviin soveltamiskäytäntöihin”, missä luetellaan “ongelmatilanteita”, joita tulee lääkkeiden kanssa. Näihin kohdistetaan “potilaskohtaista harkintaa” – siis kyseenalaistaen alkuperäisen lääkärin arvion.

Ongelmatilanteiden ja “hyvän hoitokäytännön” käyttö perusteluna on helppo tulkita ajatteluksi, että toimeentulotuen saajat ovat lähtökohtaisesti lisätoimenpiteitä vaativia lääkkeiden väärinkäyttäjiä. Perustelu on paitsi eriarvoistava myös absurdi, koska lääkkeet voi edelleen saada kunhan maksaa itse. Kyse on vain lääkkeiden eväämisestä osana sosiaaliturvaa. Absurdia on myös, ettei pitkäaikaisen lääkityksen perusteetonta eväämistä ja yht’äkkistä katkaisua ilman hoitokontaktia koeta lainkaan ongelmatilanteeksi.

Kalvosarjassa viitataan STM:n 12.6.2017 asiasta antamaan muistioon.

Muistiossa STM 1) antaa KELA:lle melko vapaat kädet toimeentulotuen lääkkeiden uudelleensyynäykseen, 2) rajaa toimeentulotuen pois lääkkeistä, jotka eivät ole aivan välttämättömiä, 3) kehottaa erityisesti pohtimaan lääkkeen tarvetta toimeentulotukikustannusten kannalta.

1) sivu 4: “Tukea hakevalta asiakkaalta voidaan kuitenkin edellyttää, että hän toimittaa lääkärin tai tarvittaessa erikoislääkärin lausunnon hoidon tai lääkkeen tarpeellisuudesta tai tarvittaessa muun terveydenhuollon ammattihenkilön arvion. Näin Kansaneläkelaitoksella on suhteellisen laaja mahdollisuus harkita tuen myöntämisen välttämättömyyttä ja tuen tarpeellista suuruutta.”

2) sivu 5: “Edellytetään että hoito tai lääke on hoidon kannalta välttämätön.”

3) sivu 11 yhteenveto: “Lääkkeen ja lääkevalmisteen valinnoissa tulee kiinnittää erityistä huomiota hintaan ja hoidon kustannuksilla saavutettaviin kliinisiin vaikutuksiin. Potilaan tarpeen arviointi edellyttää aina potilaskohtaista harkintaa.”

Jos ymmärsin oikein, tässä käytännössä luodaan toimeentulotuen saajille kaksinkertainen järjestelmä lääkkeiden tarpeen tarkkailuun. Tavoitteena on kustannusten minimointi.

Huomattavaa on myös, ettei kalvoissa tai STM:n muistiossa ollut ainuttakaan mainintaa toimeentulotuen saajan yksityisyydensuojasta tai -tietosuojasta. Millä oikeudella KELA voi vaatia laajoja, yksityiskohtaisia ja hyvin henkilökohtaisia sairaskertomuksia rutiininomaisesti tietyltä väestöryhmältä?

Normaalisti terveydenhoidon yksityisyydensuoja on erittäin tarkka, mutta KELA:n tapauksessa terveystiedot päätyvät kasvottomille ja nimettömille virkailijoille. Mikä on tae, ettei terveystiedoista poimita “kirsikoita kakusta”, ja käytetä niitä hakijaa vastaan tulevan asioinnin yhteydessä?

Vaikkei mielestäni pitäisi, toimitin KELA:lle epikriisin asiaani koskien. HUS:sta saatu epikriisi eli hoitoloppuarvio ei riittänyt KELA:lle perusteeksi. Toimittamani epikriisi on virallisin mahdollinen dokumentti, jonka Suomessa voi hoidostaan saada, sekä HUS:n kyseisen yksikön johtajan kirjoittama. Se käy jokaiselle muulle taholle todisteeksi, paitsi KELA:lle.

Sen sijaan KELA vaati lisätodisteeksi vanhempia dokumentteja, joihin epikriisi osaltaan perustuu. Osa näistä dokumenteista on ~10 vuotta vanhoja. Kuinka monella toimeentulotuen saajalla edes on tallessa näin vanhoja terveystietoja? Mitä käy, jos dokumentteja ei ole, ja niiden myöntäneitä tahoja ei ole enää olemassa?

Koko juttu alkaa muistuttaa yhä enemmän amerikkalaista järjestelmää, jossa hoidon tarve voi olla perusteltu, mutta köyhät eivät hoitoa saa.

Hoitoon vastaamattomalle masennukselle on useita mahdollisia määritelmiä. Suomessa kokeillaan yleensä runsas määrä erilaisia masennuslääkkeitä, ennen kuin aletaan miettiä mahdollisia muita hoitomuotoja. Hollannissa jo ensimmäisen toimimattoman lääkkeen jälkeen suositellaan vaihtamaan lääketyyppiä. Toisen epäonnistuneen masennuslääkekokeilun jälkeen ehdotetaan mukaan litiumia, jolla Suomessa hoidetaan lähinnä kaksisuuntaista.

Tämän jälkeen Hollannin “Käypä hoidossa” vaihtoehtona onkin jo klassinen MAO-estäjä (erittäin tehokkaita, mutta riskaabeleja lääkkeitä, joita tästä syystä Suomessa ei ole markkinoilla, moklobemidi/Aurorix on erityyppinen lääke) tai ECT, sähköhoito.

Suosituksesta voi olla montaa mieltä, mutta itse en näe hyvänä myöskään Suomen käytäntöä, jossa kokeillaan läpi vaikka jokaikinen mielialalääke miettimättä muita vaihtoehtoja. Toki on ihmisiä, joita neljä SSRI:tä ei auta ja viides auttaa, mutta se on hyvin harvinaista.

Ensiksi pitäisi miettiä sitä, onko diagnoosi varmasti oikea. Tai sitä olisi hyvä toki miettiä jo ennen minkään hoidon aloittamista, mutta etenkin jos hoito ei näytä tepsivän. Esimerkiksi kilpirauhasen vajaatoiminta on erittäin yleinen masennuksen syy, joka nykyisillä epäonnistuneilla viitearvoilla jää usein diagnosoimatta – ja monesti diagnosoitunakin alihoidetuksi. Suomessa tällaisia tapauksia lienee liioittelematta kymmeniä tuhansia.

Lisäksi on monia muita fyysisiä sairauksia, jotka voivat aiheuttaa masennusta. B12-vitamiinin puutos on toinen yleinen vaiva – ja harmillisesti senkin kohdalla viitearvot ovat päin honkia. Keliakia ja useat muut autoimmuunisairaudet voivat harvoin oireilla alkuun vain psykiatrisesti tai muut oireet voivat jäädä huomiotta tai ne katsotaan epärelevanteiksi. Estrogeenin puutos naisilla ja testosteronin puutos miehillä voivat masentaa.

Jos masennuksen kanssa on mitään fyysisiä oireita, vaikka ne eivät vaikuttaisi liittyvän mitenkään mielialaan, ne on tärkeä huomioida ja miettiä, voisiko takana kuitenkin olla jokin yhdistävä tekijä. Masennus plus vatsavaivat voi olla keliakia. Masennus plus poskien punoitus voi olla SLE eli lupus. Masennus plus kipeä kieli kuulostaa vahvasti B12-vitamiinin puutokselta.

Joskus masennus voi olla muun lääkehoidon haittavaikutus, esim. e-pillereiden, verenpainelääkkeen tai epilepsialääkkeen. Eräs kaverini sai masennusoireita kivun hoitoon määrätystä amitriptyliinistä – joka on trisyklinen masennuslääke.

Se, että masennukseen näyttää olevan myös ns. henkisiä syitä, kuten vaikea lapsuus, traumat tai hankala elämäntilanne, ei sulje pois fyysistä aiheuttajaa.

Tai välttämättä kyseessä ei ole ollenkaan masennus, vaan esimerkiksi uupumus tai ADD/ADHD voi sekoittua masennukseen (toki ADHD-ihmisillä on usein myös masennusta, mutta pelkkä aloitekyvyttömyyskin voidaan tulkita väärin). Myös kaksisuuntainen mielialahäiriö diagnosoidaan monesti masennukseksi. Harva tietää, että bipolaarinen voi olla ilman maniaa tai edes hypomaniaa, ns. pehmeä bipolaarisuus.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoito pelkällä masennuslääkkeellä on useimmiten huono idea. Huonolla tuurilla SSRI tai SNRI voi laukaista manian tai pahentaa sairautta pysyvästi. Hoidon perustana on aina mielialantasaaja, ja siitä kiistellään, onko hyvä idea ottaa sen lisäksi mukaan masennuslääke tai ei.

Lääkkeitä hoitoresistenttiin masennukseen

Jos vaikuttaa siltä, että kyseessä kuitenkin on ihan ehta unipolaarinen mielialahäiriö, pehmeän bipolaarisuuden kriteerit eivät täyty, ja nuo ym. veriarvot ovat ihan oikeasti hyvät, eivätkä vain viitteissä, nykyään tarjolla on yhä enemmän erilaisia hoitovaihtoehtoja.

Psyykenlääkkeistä tunnetuimmat ratkaisut ovat neuroleptit, etenkin olantsapiini ja aripipratsoli, joilla on tosin varsin paljon sivuvaikutuksia. Myös ahdistuslääke buspironia on käytetty liitännäishoitona.

PsychEducation.org on erinomainen sivusto kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja useista masennuksen ja bipon hoitomuodoista, kuten omega-3-rasvahapot, valohoito ja T3-kilpirauhashormoni, jota on siis käytetty menestyksekkäästi silloinkin, kun kilpirauhasen vajaatoimintaa ei ole. Suomessa valitettavasti moneen noista suhtaudutaan varsin karsaasti, vaikka tutkimusnäyttöä on.

Vaikea voi tosin olla saada myös useita muita lääkkeitä, joista on jotain näyttöä (hoitoresistentin) masennuksen hoidossa. Tällaisia ovat esimerkiksi useat opioidit (mm. buprenorfiini ja tramadoli) sekä pieniannoksinen naltreksoni eli LDN. Dopaminergisistä lääkkeistä kuten pramipeksoli ja selegiliini ja stimulanteista kuten modafiniili, dekstroamfetamiini ja metyylifenidaatti on joskus apua.

Epilepsialääkkeitä kuten karbamatsepiiniä ja lamotrigiiniä voi kenties olla helpompi saada, koska niillä hoidetaan myös kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Myös esimerkiksi angiotensiiniin vaikuttavilla verenpainelääkkeillä kuten ACE-estäjillä voi olla tehoa masennuksen hoidossa. Beetasalpaaja pindololi voi isoilla annoksilla tehostaa ja nopeuttaa SSRI-masennuslääkkeiden vaikutusta, mutta muut beetasalpaajat eivät toimi näin.

Yskänlääke dekstrometorfaani (DXM) voi auttaa hoitoresistenttiin masennukseen, ja siitä on kehitteillä uusi masennuslääke, jossa on mukana kinidiiniä. Antibiootti minosykliini auttoi pienessä tutkimuksessa, mutta sitä ei valitettavasti ole Suomessa saatavilla. (Muut tetrasykliinit eivät vaikuta aivoihin yhtä paljoa.)

Uusin tulokas on anestesia-aineena ja huumeena paremmin tunnettu ketamiini, jota annetaan joissain suomalaissairaaloissakin vaikeaan masennukseen, kun muista hoidoista ei ole ollut apua. Se voi tehota hyvin nopeasti, ja joskus vaikutukset ovat mullistavia. Myös matkapahoinvointilääke skopolamiini vaikuttaa suonensisäisinä infuusioina (tai oraalisesti) usein lievittävän masennusta nopeasti.

Kenties erikoisin kokeellinen hoito masennukseen on kasvoihin ruiskutettava botuliinitoksiini eli botox, jonka vaikutusmekanismia ei tunneta, mutta useiden tutkimusten perusteella se näyttää toimivan.

Muita mahdollisia hoitomuotoja

Viime vuosina mediassa on puhuttu paljon psykedeelien kuten LSD:n ja “taikasienten” käytöstä masennuksen hoidossa, ja asiaa ollaan tutkimassa Suomessakin. Joitain yksikin käyttökerta voi auttaa pysyvästi. Tämä on tutkimuksien ulkopuolella laiton hoitomuoto, ja siihen liittyy riskejä, kuten psyyken ongelmien paheneminen.

“Microdosing” eli mikroannostelu on kenties turvallisempi (mutta silti Suomessa laiton) terapiamuoto, jossa käytetään erittäin pieniä annoksia LSD:tä tai psilosybiinisieniä, usein vain 1/10 tai 1/20 siitä, mitä otettaisiin varsinaisen “tripin” aikaansaamiseksi. Mikroannostelusta on tekeillä useita tutkimuksia, mikä on hienoa, koska Internetistä löytyy paljon positiivisia kokemuksia, mutta näyttö on vielä olematonta.

“Katuhuumeista” myös ilokaasua tutkitaan hoitoresistentissä masennuksessa, mutta näyttö on hyvin alustavaa. Ilokaasu tosin kuluttaa elimistön B12-varastoja ja voi siten pahentaa masennusta. Tuttuni yritti itsemurhaa tämän syyn takia.

Metyylifolaatti on B-vitamiini folaatin aktiivinen muoto, joka Suomessa on vielä melko huonosti tunnettu. Kaikilla ihmisillä foolihappo (jota muuten ei ole missään ruoassa luonnostaan, vaikka moni niin kuvittelee) ei toimi, koska sen pitää ensin muuntua elimistössä aktiiviseksi folaatiksi, ja osalla voi jopa heikentää oikean folaatin tehoa.

Yhdysvalloissa metyylifolaatti on hyväksytty reseptilääkkeeksi masennuksen tukihoitoon nimellä Deplin, 7,5/15 mg annoksella. Suomessa reseptivapaina myytävissä metyylifolaattipillereissä on yleensä 400 tai 800 mcg eli 0,4/0,8 mg. Monilla jo tällainen annos auttaa masennukseen. Parhaan tehon saavuttamiseksi suosittelisin välttämään foolihappoa (myös monivitamiini) metyylifolaattia käytettäessä.

Erilaisia stimulaattorihoitoja kuten syväaivostimulaatio DBS, vagushermostimulaatio VNS ja transkraniaalinen magneettistimulaatio TMS tutkitaan ja jossain määrin käytetäänkin hoitoresistentin masennuksen hoidossa. Muut kuin TMS vaativat aivoleikkauksen, enkä tiedä näiden saatavuudesta Suomessa.

Vagushermostimulaatiosta on tosin olemassa korvalehden kautta toimiva versio, jollaisen pystyy rakentamaan itsekin muutaman kympin TENS-laitteesta. Lisäksi tutkitaan tPEMF-hoitoa, jossa annetaan kallon läpi sähkömagneettisia pulsseja.

Kehitteillä on melkoinen määrä uusia masennuslääkkeitä, joilla on uudenlaisia vaikutusmekanismeja, kuten NMDA-reseptorin tai kappa-opioidireseptorin salpaaminen.

Toivoa ihan oikeasti on.

Kirjoitin hiljattain tähän blogiin hoitoon vastaamattomasta eli hoitoresistentistä masennuksesta, joka joskus voi olla todellisuudessa väärin diagnosoitu muu sairaus. Silloinkin kun ei ole, siihen on yhä enemmän tehokkaita hoitoja ja kehitteillä vielä lisää. Nimestään huolimatta hoitoon vastaamaton masennus on yleensä hoidettavissa.

Olen nähnyt monen masentuneen esittävän kysymyksen, joka ei ole pelkästään lääketieteellinen, vaan siinä on myös filosofisia ja eksistentiaalisia piirteitä. Voiko hyvin pitkäkestoisesta, jopa vuosikymmeniä kestäneestä masennuksesta, joka on alkanut kenties jo lapsena, parantua? Ja miten, kun ei ole koskaan tuntenut ei-masentunutta aikuista tai välttämättä edes teini-ikäistä versiota itsestään? Onko sellaista edes olemassa?

Oma kokemukseni on osaltaan syynä siihen, miksi uskon, että lapsesta asti masentunut voi parantua masennuksesta kokonaan.

Masentuneen identiteetti

Masennuksen parantuvuutta koskevien epäilysten taustalla voi olla myös ymmärrettävä pelko: jos jokin hoito onnistuu luomaan minusta version, joka ei ole masentunut (tai masennus on vain lievää), olenko se enää “minä”? Vaikka minäkuva olisi hyvin negatiivinen, oma itse on aina oma itse ja sellaisena tuttuudessaan rakas, vaikka sitä samalla vihaisikin.

Masentunut identiteetti voi tuntua autenttiselta ja realistiselta, siinä missä ei-masentunut olisi “pinnallinen feikki”. Minullakin oli aiemmin tällaisia tuntemuksia.

Ihmisen identiteetti ei ole kuitenkaan yksi monoliitti, vaan alati muuttuva ja muutettavissa oleva konsepti. Kukaan tuskin kokee, että on ollut kolmivuotiaana samanlainen tyyppi kuin on nyt, vaikka toki kolmivuotiaassa voi jo näkyä monia samoja persoonallisuudenpiirteitä kuin aikuisena.

Koemme olevamme sama ihminen pitkälti jatkuvuuden takia: siksi, että meillä on tämän leikki-ikäisen muistot. Muistotkaan eivät kuitenkaan ole monoliitti, vaan niitä voi muokata ja jäsentää eri tavoin.

Oma kokemukseni

Olin itse masentunut ikävuodet 8-19, mikä on melko pitkä aika ja kattanee ihmisen tärkeät ja aivoja ja persoonaa muokkaavat nuoruusvuodet. Lopulta pääsin masennuksesta irti ilman mitään virallisia hoitomuotoja – tämä ei ole suositus, vain oma kokemukseni.

Joku ehkä toteaisi, että no olipa taas vaikea masennus, kun siitä pääsi “itsestään” eroon, ilman terapiaa tai lääkkeitä. Kuka tahansa minut tuntenut voi kyllä vahvistaa, että olin hyvin masentunut.

Olennaista minulle oli korjata stressaavin asia elämäntilanteessani ja parantaa itsetuntoa. Näillä eväin kykenin toipumaan masennuksesta, vaikka olin edelleen vakavasti fyysisesti sairas, ja elämässäni oli muita hyvin merkittäviä stressitekijöitä.

Oikeat keinot masennuksen hoitoon riippuvat ihmisestä. Joskus se on lääke, joskus terapia (ja sitäkin on tietysti monia eri muotoja), osa ihmisistä voi oppia terapoimaan itseään.

Kajn kokemus

Kaverini Kaj kertoo blogissaan englanniksi huikean mielenkiintoisesti, miten hänen pitkään kestäneen masennuksensa pääsyy näytti olleen jo lapsuudessa alkaneet itsetunto-ongelmat ja siitä seurannut merkityksettömyyden tunne. Ne olivat onneksi korjattavissa.

Tiivistetysti: Kaj perehtyi teoriaan, jonka mukaan itsetunto koostuu erilaisista itsekonsepteista (esim. “olen avulias” tai “olen laiska”) ja ne puolestaan pienemmistä osasista, muistoista jotka ovat muodostaneet ne. Positiivisia itsekonsepteja pystyy itse luomaan lisää integroimalla muistoja samasta positiivisesta piirteestään yhteen. Ongelmallisia negatiivisia konsepteja voi korjailla ja täydentää vähemmän haitallisiksi.

Täysin erilainen lähestymistapa kuin minulla, eikä ole kokonaan vielä poistanut Kajn masennusta, mutta suurimmaksi osaksi kyllä. Hän uskoo lopunkin korjautuvan vielä, kun alkusyy on korjattu. Jos englanti taipuu, suosittelen ehdottomasti lukemaan ko. kirjoituksen. Myös vaikka et edes olisi masentunut.

Mitä tarkoittaa “hoitoon vastaamaton”?

Pohdinta masennuksen parannettavuudesta on siinäkin mielessä filosofinen, että ei ole mahdollista osoittaa kenenkään olevan aidosti hoitoresistentti, koska negatiivista asiaa ei pysty todistamaan. Se, ettei mikään tähän mennessä kokeiltu hoito auta, ei tarkoita tai osoita, ettei mikään muu voisi auttaa.

Moni masennusta sairastava ei ollut hyötynyt merkittävästi mistään hoidosta, ennen kuin sai esimerkiksi ketamiinia. Osa heistä on muuttunut hoitoresistenteistä jopa 100 % parantuneiksi.

Joku voisi pitää esimerkiksi omaa tapaustani siinä mielessä helppona, että masennuksen ohessa minulla ei ollut mitään pysyvänä pidettyä psykiatrista tai neurologista tilaa, kuten Aspergerin syndrooma, ADHD, kaksisuuntainen mielialahäiriö tai persoonallisuushäiriö. Se on ihan totta (joskin minulla oli ja on CFS/ME, joka aivosairautena voi aiheuttaa niin reaktiivista kuin orgaanistakin masennusta), mutta näidenkin aiheuttamat oireet ovat usein hoidettavissa ja lievitettävissä.

Esimerkiksi PsychEducation.orgissa kuvataan kaksi tapausta, joissa vaikeasta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsinyt pääsi vuosikymmenten ja lukuisten hoitokokeiluiden jälkeen oireettomiksi. Toisella litiumin, valproaatin, kahden eri kilpirauhashormonin ja masennuslääke bupropionin yhdistelmä vei oireet pois.

Toinen oli kokeillut 19 eri hoitomuotoa, mukaan lukien sähköhoito ja klotsapiini. Lamotrigiinin, karbamatsepiinin ja gabapentiinin yhdistelmä sai aikaan remission ensimmäistä kertaa 30 vuoteen.

Ovathan nämä toki tujuja lääkecocktaileja, mutta oireettomuus hoitoon vastaamattomassa kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä ei ole ihan pieni juttu.

Mielen muokkaamista

Omasta masennuksestani paranemisesta kului vielä 14 vuotta eli viime vuoteen asti, kunnes sain meditoinnilla rukattua aivoni aivan uuteen uskoon. Siitä kirjoitan vielä myöhemmin tänne lisää (ja toivottavasti vielä joskus on luettavissa myös kansien välissä). Parhaiten sen voisi tiivistää kärsimysaddiktiosta vapautumiseen, oman fyysisen sairauden hyväksymiseen ja luopumiseen uskomuksesta, että oma onnellisuus on ulkopuolisista tekijöistä kiinni.

Vaikken ollut enää vuosiin ollut masentunut, suurimman osan ajasta elämä ei tuntunut hyvältä. Se oli täynnä erilaisia eittämättä todellisia ongelmia, kuten vaikea sairaus, kumppanin vaikea sairaus ja rahavaikeudet.

Nyt tuntuu, että ensimmäistä kertaa elämässäni osaan todella elää niin, että nautin joka hetkestä enkä vain niistä, kun asiat ovat ns. hyvin. 33-vuotias koira voi siis oppia uusia temppuja. Lapsesta asti masentuneesta voi tulla paitsi ei-masentunut, myös onnellinen ihminen.

Meditoiminen on hyvä keino virheellisten kognitioiden hälventämiseen ja saattaa toimia selvästi nopeammin kuin terapia. Toisaalta meditointia ei missään nimessä voi suositella varauksetta niille, joilla on yhä vaikeita psyyken ongelmia, koska etenkin tietyt meditointitekniikat voivat jopa pahentaa niitä. Sitä myös harjoitetaan yleensä ainakin osittain yksinään, siinä missä terapiassa on ammattilaisen tuki.

Meditaatiota ja sen oppeja (kuten mindfulness) toki hyödynnetään monissa psykoterapiamuodoissa, mutta nämä eivät käsittääkseni Suomessa ole kovin suosittuja.

Uusi identiteetti

Oma itsensä voi olla monilla eri tavoin. Kukaan tuntemani ihminen, joka on parantunut pitkäkestoisesta masennuksesta, ei ole valittanut siitä, että nykyisessä itsessä olisi jotain vikaa verrattuna entiseen.

Masennuslääkkeistä tulee osalle ihmisistä (ei kaikille!) kokemus, että tunteet latistuvat, mutta se ei tarkoita, että masennuksen paraneminen olisi yhtä kuin tunteiden latistuminen tai oman itsen syrjäyttäminen. Masennus itsessään on tietynlaista tunteiden latteutta.

Oma mielenmuutokseni (siis tuo uudempi, meditoimalla aikaansaatu) eteni sen verran vauhdilla ja oli niin kokonaisvaltainen, että siihen on ollut hieman totuttelemista, mutta mitään identiteettikriisiä se ei ole laukaissut. Tunnen olevani nimenomaan enemmän oma itseni kuin ennen, kun haitallisia kognitioita ei ole enää sotkemassa asiaa.

Neuroplastisuus

Päänsisäinen muutokseni sai minut kiinnostumaan entistä enemmän neuroplastisuudesta, josta siitäkin on tulossa oma postauksensa. Neuroplastisuus tarkoittaa nimensä mukaisesti aivojen (ja muun hermoston) mukautuvuutta. Tyypillisesti sillä viitataan etenkin siihen, että esimerkiksi aivo- tai aistivamman yhteydessä aivot voivat järjestellä toimintaansa uudelleen.

Sokea pystyy hahmottamaan ympäristöään valkoisen kepin avulla ihan eri lailla kuin näkevä ihminen, jolle tökätään keppi ensimmäistä kertaa käteen. Ja jos vaikkapa aivojen kasvojentunnistuskeskus vaurioituu aivoverenvuodossa, jokin toinen aivojen osa pystyy yleensä runsaan oikeanlaisen harjoituksen avulla omaksumaan saman kyvyn.

Mielen sairaudet sijaitsevat aivoissa siinä missä neurologisetkin, vaikka tietysti ne voivat olla anatomisesti laaja-alaisia verrattuina moneen neurologiseen tilaan. Toisaalta lapselta voidaan vaikeiden epilepsioiden hoidossa poistaa jopa puolet aivoista(!), ja kuntoutuksen jälkeen haitat näin dramaattisesta operaatiosta jäävät yleensä hämmentävän vähäisiksi.

Neurologisiin tiloihin kuten jotkut autismin oireet ja erilaiset oppimisvaikeudet on kehitetty neuroplastisuuteen nojaavia harjoituksia, esimerkiksi tietokonepelejä, joilla haluttua kykyä säännöllisesti ja johdonmukaisesti treenataan lisääntyvällä vaikeusasteella. Psykiatriassa tällaisia vasta tutkitaan, mutta psykoterapia perustuu tietysti neuroplastisuuteen myös.

Se, että ihmiseltä voi poistaa puolet aivoista, ja tämä pystyy yleensä jatkamaan elämää työkykyisenä ja muutenkin funktionaalisena, muistuttaa siitä, miten valtava kyky ihmisen aivoilla on järjestellä itsensä uudelleen.

Jos olet parantunut hyvin pitkään kestäneestä masennuksesta tai muusta vaikeasta psyyken sairaudesta, julkaisisin mielelläni tarinasi tässä blogissa. Ota yhteyttä!

Olen asunut Hollannissa lähes yhdeksän vuotta ja saanut pääpiirteissään tosi hyvää hoitoa useisiin vakaviin, jopa hengenvaarallisiin sairauksiini. Näiden yhdeksän vuoden aikana lääketiede on toki edistynyt paljon ja tehnyt monia tärkeitä löydöksiä liittyen omiin sairauksiini, etenkin krooniseen väsymysoireyhtymään/myalgiseen enkefalomyeliittiin (CFS/ME).

Ylipäätään yhdeksän vuoden aikana tämän sairauden ympärille sijoittuva “skene” on kehittynyt valtavasti – on perustettu monia uusia tutkimuskeskuksia mm. Yhdysvaltoihin, Britanniaan ja Ruotsiin, sekä saatu merkittävää uutta rahoitusta esimerkiksi Norjan ja Yhdysvaltain valtioilta.

Suomessa potilasaktivistien sinnikkäistä ponnistuksista huolimatta asiat sen sijaan ovat monella tapaa vain huonontuneet. Tämä koskee niin 30 000 CFS/ME-potilaan asemaa, kuin lukuisista muistakin sairauksista kärsivien. On ollut järkyttävää katsoa, kuinka jo aiemmin erittäin huonosti toiminut terveydenhuoltojärjestelmä on heikentynyt valtavasti entisestään ja vajonnut yhä syvemmälle potilaiden henkeä ja terveyttä uhkaavaan pseudotieteeseen.

Hollantilaiset lääkärit pyörittelevät silmiään tai reagoivat hyvin järkyttyneinä, kun heille kertoo Suomen terveydenhuollosta. Maailmankuulu belgialaislääkärini totesi, että “Ai olet Suomesta, se maa jossa kilpirauhaspotilaita ei hoideta”. En koskaan ole ylpeä kansallisuudestani – miksi olisin – mutta silloin olin aivan erityisen epäylpeä. Ja vihainen.

Sinä aikana kun olen asunut Hollannissa, Valvira on ottanut silmätikukseen mm. T3-kilpirauhaslääkityksen, pieniannoksisen naltreksonin eli LDN:n (joita molempia käytän itse) ja aikuisten ADHD-lääkityksen (joka ei ole itselleni relevantti asia, mutta monille kavereilleni kyllä). Niitä määränneet lääkärit ovat pahimmillaan menettäneet reseptioikeutensa, ja seurauksena useimmat muut lääkärit eivät uskalla määrätä näitä hoitoja.

Kaikki nämä hoidot ovat lukuisille ihmisille hyvin tärkeitä ja osalle jopa elintärkeitä. T3 on siis hormoni, joka on elimistön lähes jokaiselle solulle välttämätöntä, LDN on lääke, jolla on useimmissa tutkimuksissa ollut saman verran tai vähemmän haittoja kuin lumelääkkeellä. Tarkkaavaisuushäiriön lääkityksen suhteen tilanne on ymmärtääkseni hieman parantunut – mutta tätä aihetta en ole seurannut aktiivisesti, joten saatan hyvin olla täysin väärässä.

“Funktionaaliset sairaudet”

Toinen erittäin huolestuttava ja vaarallinen kehityssuunta on ollut vaikeiden fyysisten sairauksien luokittelu ns. toiminnallisiksi eli funktionaalisiksi sairauksiksi. Tämä vakuutuslääketieteen popularisoima pseudotieteellinen luokittelu on moderni tapa luokitella sairauksia psykosomaattisiksi ja samalla sanoa, että “ei, emme me missään nimessä väitä näitä psykosomaattisiksi vaivoiksi, vaan funktionaalisiksi, mikä on aivan eri asia”. (Aiheesta lisää kirjassani Hankala potilas vai hankala sairaus, katso myös Kennedy 2012 s. 12-14 ja Dusenbery 2018 s. 87.)

Funktionaalinen/toiminnallinen siis tarkoittaa sitä, että sairauteen ei liity elimellisiä muutoksia a) mikä on konseptina järjetön ja absurdi, koska kaikki ihmiskehossa tapahtuva koskee jotain elintä (katso myös Walker 1997 s. 15-51) ja b) isosta osasta esimerkiksi Iltalehden funktionaalisia sairauksia käsitelleen vaarallisen roskajutun taulukon sairauksista on kaiken lisäksi löydetty elimellisiä löydöksiä sadoissa tai jopa tuhansissa tutkimuksissa.

Ärtynyt paksusuoli on ehkä tunnetuin esimerkki sairaudesta, jota pidetään toiminnallisena. IBS:ää usein vähätellään, todennäköisesti siksi, että se on yleinen ja harmittomana pidetty vastapooli tulehduksellisile suolistosairauksille eli IBD:lle, ja sairauden nimikin on mahdollisimman vähättelevä. Yleisesti ajatellaan, että toisin kuin IBD:ssä, IBS:ään ei kuulu suolen tulehdusta, mutta tämä ei ole totta.

Toisena tunnettuna esimerkkinä funktionaalisista sairauksista on pidetty konversiohäiriötä, missä on vain se ongelma, että koko sairautta ei ole olemassakaan, vaan sen “diagnoosi” edustaa 1800-luvun freudilaista pseudotiedettä. Konversiohäiriön diagnoosi tarkoittaa, että potilasta ei ole vaivauduttu tutkimaan tarpeeksi, eikä lääkäriä kiinnosta, onko hänen diagnosoimaansa sairautta ylipäätään olemassa. Kuten eräs iso tutkimus totesi: “Although the frequency of this alleged conversion symptom was 0.07%, in reality it was 0.0%.”

Tämä on vakava ihmisoikeusrikos, etenkin kun “konversiohäiriön” takana on tyypillisesti vaikeita neurologisia sairauksia, joista osa (mm. neuroborrelioosi, MS-tauti ja B12-vitamiinin puutos) ovat hoidettavissa, mutta hoitamattomina voivat edetä peruuttamattomasti.

Muutama vuosikymmen sitten tehdyssä tunnetussa tutkimuksessa selkärangan radikulopatia oli yleinen konversiohäiriödiagnoosin syy. (Samassa tutkimuksessa 41 prosentilla 215 psykiatriseen sairalaan lähetetystä potilaasta diagnoosi muuttui tarkempien selvitysten myötä, yleensä toiminnallisesta orgaaniseksi.)

Yllä linkkaaman blogipostaukseni kommenteissa on karuja esimerkkejä: tolkutin aikakauslehdessäkin konversiohäiriöstään kertoneelle Johannalle, ettei hänellä voi olla sairautta, jota ei ole olemassa. Lopulta häneltä löytyi vaikea mitokondriosairaus MELAS. Kommenteissa oli myös aivoinfarktin saaneita, joilla oli epäilty konversiohäiriötä.

Tämä trendi sairauksien “funktionaalisuudesta” on saanut selviä vaikutteita Britanniasta, jossa se on syrjäyttämässä aiemman muka-ovelan muoti-ilmauksen psykosomaattisuudelle eli “biopsykososiaalisen” (katso myös Kennedy 2012, s. 7-12). Brittiläisten vakuutuslääkäreiden propaganda on aiemminkin inspiroinut suomalaisia puoskareita ja suomalaista sosiaalipolitiikkaa. Briteissä on alettu selvästi enemmän puhua “funktionaalisista neurologisista sairauksista”, ja niille on perustettu jopa potilasjärjestöjä.

Suomessa on ällistyttävästi onnistuttu tekemään jopa Ehlers-Danlosin syndrooman (EDS) hypermobiilista alatyypistä toiminnallinen häiriö. Muualla maailmassa EDS:ää pidetään yleisesti ryhmänä geneettisiä, synnynnäisiä sairauksia, jotka vaikuttavat elimistössä lähes jokaiseen kudokseen, koska EDS:ään kuuluu rakenteeltaan poikkeava kollageeni. Siten sairauteen liittyy kymmeniä mahdollisia komplikaatioita nivelissä, lihaksissa, iholla ja eri elinjärjestelmissä – sekä myös aivoissa, koska EDS voi vaikuttaa myös aivojen rakenteeseen.

Miten geneettisestä sidekudossairaudesta saadaan funktionaalinen, eihän siinä ole mitään järkeä? Sitä pitäisi varmaankin kysyä Suomen korruptoituneimmasta sairaalasta TAYSista, jossa päätettiin joitain vuosia sitten, että CFS/ME:tä “ei ole olemassa” (nykyään se toki on olemassa, funktionaalisena sairautena).

Harmillisesti EDS on erittäin vahva riskitekijä CFS/ME:lle, joten CFS/ME-potilaista ei kuitenkaan tällä politiikalla päästy eroon. Ilmeisesti myös EDS:stä piti siis tehdä korvienvälinen vaiva.

Joistain psykologisista hoitomuodoista voi toki olla apua funktionaaliseksi väitettyihin sairauksiin. Ärtynyt paksusuoli on hyvä esimerkki, jossain määrin fibromyalgiakin. Toisaalta molemmat näistä sairauksista hyötyvät myös merkittävästi lääketieteellisistä hoidoista, esimerkiksi fibromyalgia LDN:stä, joka vähentää mm. keskushermoston tulehdustilaa (mikrogliojen aktivaatiota) ja ärtynyt paksusuoli suolistobakteerien muokkaamisesta – huomattavan kustannustehokkaita hoitoja verrattuna vaikkapa psykoterapiaan.

Monissa sairauksissa on käytetty menestyksekkäästi joitain psykologisia hoitomuotoja, kuten hypnoosia, esimerkiksi MS-taudissa. Juuri kukaan ei ole kuitenkaan vuosikymmeniin väittänyt MS-tautia funktionaaliseksi (aiemminhan näin toki tehtiin), eihän siinä olisi mitään järkeä. Sairaudessahan on objektiivisia aivomuutoksia, kuten on tosin CFS/ME:ssäkin.

Sinänsähän olennaisinta ei ole, miten sairaudet luokitellaan, vaan se, millaista hoitoa potilaat saavat. Ja tässä tulee juuri se ongelma. Jos vaikkapa epilepsia diagnosoidaan funktionaaliseksi/psykogeeniseksi/nonepileptiseksi, siihen ei saa epilepsialääkkeitä, vaan vääränlaista hoitoa.

Esimerkiksi Risto Vataja, joka on myöntänyt kameroiden edessä istuessaan vieressäni, että CFS/ME voi johtaa kuolemaan, on ajanut kroonisen väsymysoireyhtymän hoidoksi tehottomiksi ja haitallisiksi osoitettuja hoitomuotoja. Kun CFS/ME-potilaita on Suomessa jopa 30 000, kyseessä ei ole mikään pieni ongelma. Vatajakin tietää kyllä vallan hyvin totuuden.

Mutta Suomen terveydenhuollossa potilas on toki aina vain harmillinen häiriötekijä, joka sotkee muuten tosi toimivat prosessit. Ja kymmenet tuhannet potilaat ovat vain kymmeniä tuhansia häiriötekijöitä, joista kannattaa yrittää päästä eroon.

Tekstissä viitatut kirjalähteet:

Kennedy Angela. Authors of our own misfortune? Problems with psychogenic explanations for physical illnesses. Village Digital Press 2012.

Dusenbery Maya. Doing Harm: The Truth About How Bad Medicine and Lazy Science Leave Women Dismissed, Misdiagnosed, and Sick. HarperOne 2018.

Walker Sydney. A Dose of Sanity: Mind, Medicine, and Misdiagnosis. Wiley 1997.

P.S. Blogissa on ollut hiljaiseloa, ja valitettavasti en ole pystynyt myöskään vastaamaan useimpiin kommentteihin ja sähköposteihin, mistä suuret pahoittelut. Sivuhuomiona voisin mainita, että minulta tulee ensi vuonna uusi kirja, joka lääketieteen ja ihmiskehon sijaan käsittelee tällä kertaa enemmän ihmismieltä, mukaan lukien psykologisia hoitomuotoja(!). Mutta siitä lisää myöhemmin.

Medioissa on uutisoitu paljon siitä, että Suomessa on ollut saatavuushäiriöitä monista yleisistä lääkkeistä, kuten verenpainelääkkeitä, ehkäisypillereitä ja antibiootteja. Puutelistalla on myös esimerkiksi migreenilääkkeitä, masennuslääkkeitä, HIV-lääkkeitä, epilepsialääkkeitä ja lääkevoiteita. Osassa kyseessä on lääke, jonka voi korvata toisella hyvin samankaltaisella, osassa ei ole mitään vastaavaa. Ja vaikka olisikin, kaikille vaihtoehto ei välttämättä sovi tai tehoa.

Esimerkiksi migreenissä kohtuullisen yleistä on, että yksi triptaani auttaa, mutta toinen, erittäin samankaltainen, triptaani ei tehoakaan. E-pillereissäkään ei välttämättä voi vain vaihtaa merkkiä, tai tarjolla olevat merkit eivät sovi potilaalla olevan sairauden hoitoon, johon pilleri on määrätty. Antibiootin vaihtaminen laajakirjoisempaan lääkkeseen saatavuuskatkoksen takia voi lisätä sekä potilaan kokemia haittavaikutuksia että antibioottiresistenssiä.

Lääkepulaan liittyen alan viranomaiset ovat antaneet lehdissä mitä ihmeellisimpiä kommentteja, tyyliin “potilaiden ei tarvitse murehtia tästä”. Eilen Iltasanomien jutussa taas tuli vastaan tällainen:

“– Lääkkeisiin tarvitaan yleensä raaka-aineita, joita valmistetaan hyvin keskitetysti Euroopan ulkopuolella, esimerkiksi Intiassa tai Kiinassa. Siellä päin maailmaa ei ole mitenkään tavatonta, että tehdas syttyy tuleen tai jopa räjähtää, Fimean johtaja Johanna Nystedt kommentoi Taloussanomille viime viikolla.”

Siihen eräs kommentoija totesi, että “Tästä päätellen tuotantolaitoksia on alkanut räjähdellä jatkuvasti Intiassa ja Kiinassa. Ihmeellistä ettei räjähdyksistä ole ollut minkään maan medioisaa,vaikka kuinka yritti googlettamalla etsiä.”

Toki Aasian tehtaissa olevat tuotantovaikeudet ovat ihan oikea yleinen syy lääkkeiden loppumiseen. Vaikka vaikuttavaa ainetta valmistettaisiin esimerkiksi kolmessakin eri tehtaassa, tuotannon keskeytyminen yhdessä voi johtaa siihen, että sitä ei riitä läheskään kaikille.

Räjähtelevien tehtaiden maalailu ei kuitenkaan todellakaan edistä asiaa. Moni on jo nykyään, eikä täysin syyttä, huolissaan Intian ja Kiinan lääketehtaiden laadunvalvonnasta. Mielikuva siitä, että tehtaat palavat ja räjähtelevät harva se päivä, ei paranna tätä käsitystä yhtään.

Ja totta kai potilaat ovat huolissaan toimituskatkoksista. Ne joiden lääkkeet ovat jo loppuneet, tai ei ole, mutta potilas pelkää, että näin voi käydä – mitään takeitahan ei ole, että lääkettä jota nyt on apteekissa, olisi siellä ensi kuussakin. Sairastaminen on aivan tarpeeksi stressaavaa muutenkin.

Esimerkiksi itse käytän lähemmäs 15 eri lääkettä päivittäin, joista seitsemän pelkästään aivolisäkkeen vajaatoimintaan. Osan niistä loppuminen olisi henkeä uhkaavaa, vaikka onneksi useimmille tärkeille lääkkeilleni on useita eri valmistajia tai toinen samankaltainen lääkeaine. En asu Suomessa, mutta kotimaani Hollantikaan ei tietenkään ole lääkepuutoksille immuuni.

Esimerkiksi muutama vuosi sitten Hollannista loppui kilpirauhaslääke tyroksiini, ei onneksi se merkki jota itse käytän, mutta kymmenet tuhannet muut kyllä. Kilpirauhaslääkkeissä vaihto merkistä toiseen voi tuottaa ongelmia, samoin kuin esimerkiksi epilepsialääkkeissä, vaikka vaikuttava aine ja annos olisi ihan sama.

Saman lääkkeen apuaineet voivat olla erilaisia eri merkeillä, ja merkkien välillä saa lain mukaan olla pientä vaihtelua lääkeaineen veriarvoissa, millä ei yleensä ole mitään kliinistä merkitystä käyttäjälle. Esimerkiksi tyroksiinin ja epilepsialääkkeiden kanssa huomattavan pieni muutos veriarvoissa voi aiheuttaa selkeän voinnin huononemisen.

Hollannissa toki jos tavalliselle lääkkeidenkäyttäjälle käy niin, että jokin lääke on täysin loppu, eikä apteekissa pystytä vaihtamaan mihinkään toiseen valmisteeseen, niin hän saa nopeasti yhteyden lääkäriinsä, joka neuvoo miten toimitaan, ja kirjoittaa uuden reseptin. Suomessa tämä on yleensä huomattavasti hankalampi operaatio.

Suomi on erityisen altis saatavuusongelmille siksi, että maa on pieni. Potilaat ovat verkon palstoilla ihmetelleet, että miksi joitain lääkkeitä on saatavilla naapurimaissa, mutta ei Suomessa. Ja osa on ihmetellyt myös tämän selitystä: miksi vain yhdellä lääkeyhtiöllä on Suomessa aineeseen myyntilupa, vaikka muualla olisi useammallakin.

Myyntilupien hankkiminen ei kuitenkaan ole ilmaista lystiä, joten pienillä markkina-alueilla sitä ei välttämättä kannata tehdä. Suomessahan ei ole lainkaan markkinoilla lukuisia lääkeaineita, joita muissa EU-maissa on, ja ainakin osan kohdalla kyse on tästä. Myös annoskoissa voi Suomessa olla suuria vajavuuksia: mm. aiemmin mainitusta tyroksiinista on Hollannissa markkinoilla 12 eri annoskokoa, useimpia useilta eri merkeiltä, siinä missä Suomessa viime aikoihin asti oli vain kaksi.

Jotain asian korjaamiseksi on kuitenkin tehtävä ja on toki tehtykin jo. Lääkepuutosten takia myönnetään joskus väliaikaisia myyntilupia tuotteille, joissa on sama vaikuttava aine. Selvästi homma ei kuitenkaan etene läheskään niin nopeasti kuin pitäisi, jos esimerkiksi virtsatietulehdusten hoitoon yleisesti käytettävästä nitrofurantoiinista on ollut pulaa jo viime vuodesta asti, vaikka naapurimaissa sitä ilmeisesti yhä riittää.

Tiedän, otsikko on puuduttavan tylsä, koska enterohepaattinen kierto kuulostaa joltain tylsältä, monimutkaiselta ja sellaiselta, jota kenenkään maallikon ei tarvitse ymmärtää. Jos sinulla kuitenkin on tai on ollut mitään sairauksia tai käytät mitään lääkkeitä (mukaan lukien ehkäisypillerit), se on asia joka voi vaikuttaa elämääsi. Niinpä yritän selittää sitä mahdollisimman käytännönläheisellä tasolla.

E-pillerit ovat niitä harvoja lääkkeitä, joiden käyttäjille annetaan jotain tietoa enterohepaattisesta kierrosta. Useimmat pillerien käyttäjät tietänevät, että oksentelu tai riptakaisinulia neljän tunnin sisällä pillerin ottamisesta saattaa vaarantaa ehkäisytehon. Tämä voi tuntua vähän hassulta, koska eihän pillerin imeytyminen kestä neljää tuntia. Ei kestäkään, mutta enterohepaattisen kierron takia lääkettä voi olla yhä ruoansulatuskanavassa useiden tuntien päästä.

Ainakin vielä muutamia vuosia sitten Suomessa e-pillereiden käyttäjiä myös varoiteltiin siitä, että antibioottien käyttö voi vaarantaa pillerien ehkäisytehon, ja antibioottikuurin aikana pitäisi käyttää myös muuta ehkäisyä. Samaa väitettä näkee yhä myös melko tuoreissa kirjoissa – ilman lähdeviitteitä. Tämä perustui siihen ajatukseen (jota yksittäiset tapauskertomukset tukivat), että antibiootit muuttavat suoliston bakteeriflooraa, mikä voi häiritä enterohepaattista kiertoa ja siten laskea estrogeenitasoja veressä.

Tämä on kuitenkin todettu mitä ilmeisimmin vääräksi tiedoksi periaatteessa jo 1990-luvun alussa. Antibiootit eivät (lukuunottamatta paria harvinaista poikkeutta, joilla on erilainen mekanismi) vaikuta estrogeenipitoisuuksiin veressä. Toki jos antibiootista seuraa ripulia tai oksentelua, voi ehkäisyteho silloin kärsiä.

Mikä sitten on tämä mystinen enterohepaattinen kierto? Kirjoitushetkellä suomenkielinen Wikipedia tiivisti tämän olennaisen biologisen prosessin näin lyhyesti (tämä oli siis sivun koko sisältö): “Enterohepaattinen kierto eli enterohepaattinen kiertokulku tarkoittaa elimistössä kiertoa, jossa sappihappo kiertää reittiä suoli-porttilaskimo-maksa-sappi-suoli. Samaa reittiä kiertävät myös monet lääkeaineet, steroidihormonit ja röntgenvarjoaineet.” Ei kovin informatiivista.

Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että jotkut aineet jotka ovat jo imeytyneet elimistöön kulkeutuvat maksasta sappinesteeseen, sappineste siirtyy ohutsuoleen, mistä aineet imeytyvät uudelleen ja päätyvät takaisin maksaan. Tämä toivottavasti kuulostaa ymmärrettävältä selitykseltä sille, että miten jo kertaalleen imeytynyt lääke päätyy takaisin ruoansulatuskanavaan. Tällöin niihin voi vaikuttaa esimerkiksi ripuli, oksentelu, toinen lääkeaine tai ravitsemuksellinen tekijä, kuten rauta, kalsium (vaikuttavat vain pieneen osaan lääkkeistä) tai ruoan kuitu.

Estrogeenien lisäksi kilpirauhashormoni tyroksiini ja B12-vitamiini ovat muita yleisiä aineita, joihin enterohepaattinen kierto vaikuttaa. Tiedän useamman ihmisen, jotka ovat sairastuneet sappirakon poistoleikkauksen jälkeen B12-vitamiinin puutokseen. Heitä ei mitenkään varoitettu asiasta etukäteen, vaikka minusta olisi ehdottomasti syytä, koska B12-puutos on hyvin yleinen vaiva. Ylipäätään potilaat eivät tunnu saavan valistusta siitä, miten moneen lääkkeeseen – ja asiaan elimistössä ylipäätään – sappirakon poisto voi vaikuttaa.

Myös esimerkiksi useilla muilla hormoneilla, osalla antibiooteista, tulehduskipulääkkeistä ja opioideista, verenohennuslääke varfariinilla sekä sydänlääke digoksiinilla on merkittävä enterohepaattinen kierto. Lääkkeiden lisäksi se vaikuttaa myös joihinkin elimistön omiin aineisiin.

Kolestyramiini on vanha ja nykyään vähän käytetty lääke, joka ei imeydy elimistöön, mutta sitoo itseensä kolesterolia ja siten laskee elimistön kolesterolitasoja. Se on lääkeyhteisvaikutusten takia hyvin hankala, koska se sitoo itseensä myös muita aineita. (Tyypilliset kolesterolilääkkeet eivät siis vaikuta näin.)

Enterohepaattisen kierron ansiosta kolestyramiinia on kuitenkin toisinaan käytetty myös terapeuttisesti poistamaan elimistöstä joitain ei-haluttuja aineita, kuten vaarallisen Clostridium difficilen erittämiä bakteeritoksiineja, homemyrkkyjä sekä kilpirauhasen liikatoiminnassa laskemaan kilpirauhashormonin tasoja.

Lääkehiilikin pystyy jossain määrin sitomaan aineita enterohepaattisesta kierrosta. Normaalisti sitä käytetäänkin ainoastaan myrkytystilanteissa sitomaan itseensä myrkkyjä, mutta vaihtoehtolääketieteessä sitä on käytetty myös vähentämään vatsavaivoja ja epäspesifisenä “detox-aineena”. Yhdysvalloissa siitä on tullut jopa trendikkäiden “puhdistusjuomien” raaka-aine.

Kolestyramiinin ja lääkehiilen lisäksi esimerkiksi ruoan ravintokuiduilla voi olla merkittävää vaikutusta enterohepaattiseen kiertoon, koska ne sitovat itseensä sappihappoja. Esimerkiksi sakeuttamisaine guarkumia, joka on kuitu, on käytetty kolestyramiinin kaltaisena kolesterolilääkkeenä.

On useita tutkimuksia siitä, että ravinnon kuitupitoisuus voi vaikuttaa sukupuolihormonien määrään niin miehillä kuin naisillakin. Yksi tutkimus löytyy myös tyroksiinin imeytymisen heikkenemisestä runsaskuituisella ruokavaliolla (on tosin hieman epäselvää, liittyikö se nimenomaan enterohepaattiseen kiertoon, vai enemmän tyroksiinin sitoutumiseen suoraan kuituihin). “Laihdutuskuituna” käytettyä glukomannaania (konjac) hyödynnettiin toisessa alustavassa tutkimuksessa kilpirauhasen liikatoiminnan hoidossa kolestyramiinin tapaan.

On vielä syytä tähdentää, että läheskään kaikilla lääkkeillä ei ole merkittävää enterohepaattista kiertoa, ja lisäksi useimmilla lääkkeillä (mukaan lukien ehkäisypillerit) on yhteisvaikutuksia, jotka liittyvät aivan muihin mekanismeihin. Näistä syistä jotkut lääkkeet eivät ole keskenään turvallisia, vaikka niiden välissä olisi jopa useita vuorokausia.

Minulla on kuusi CDC:n listaamaa vakavan COVID-19:n riskitekijää immuunipuutoksista sydänvikoihin, joten yritin tietenkin viimeiseen asti välttää sairastumasta kyseiseen hengenvaaralliseen tautiin. Minulla oli kuitenkin varasuunnitelma siltä varalta, että sairastuisin, ja hyvä niin. Pari viikkoa sitten sain koronavirustartunnan täysin oireettomalta sosiaaliselta kontaktilta (ainoalta sellaiseltani), joka oli vältellyt muita ihmisiä hieman vähemmän tiukasti kuin olin kuvitellut.

Onneksi sairauteni oli lievä. Uskon, että iso osuus siinä oli suunnittelemallani lääkkeiden ja lisäravinteiden yhdistelmällä, mutta tätä en tietenkään voi todistaa – voi olla, että minulla vain kävi tuuri. Joka tapauksessa riskiryhmäläisiä voi silloin ilahduttaa tieto siitä, että vaikeasti sairaskin voi sairastaa koronan lievänä. Tämä blogipostaus sisältää omia kokemuksiani, ei suosituksia muille.

Koska käyttämieni valmisteiden määrä oli suuri, vaikka niistä olisikin ollut ratkaisevaa apua, on vaikea tietysti arvioida, mitkä olivat mahdollisesti hyödyksi ja mitkä tyystin turhia. Sairauteni lieväasteisuuden takia iso osa valmisteista oli todennäköisesti joka tapauksessa turhia, koska monet niistä on tarkoitettu hengitystieoireisiin tai -infektioihin, ja minulla keuhko-oireet olivat vain hyvin lieviä, mutta halusin pelata varman päälle.

Valtaosasta näistä hoidoista ei ole mitään näyttöä koronaviruksen hoidossa, mutta on tutkimuksia, joiden mukaan niillä on sellaisia vaikutusmekanismeja, joista saattaisi hyvinkin olla apua. Tähän en ole linkittänyt läheskään kaikkea mahdollista näyttöä siksi, että tiedän kokemuksesta, että nykyisillä olemattomilla energiatasoillani en saisi muuten tekstiä valmiiksi missään kohtuullisessa ajassa.

Toki osalla käyttämistäni lääkekasveista useimmat tutkimukset on tehty Venäjällä tai Kiinassa, ja siten niiden näytön laatu on kyseenalainen. (Osasta on kuitenkin myös länsimaisia julkaisuita, vaikka harva tutkimus on silti erityisen laadukas.)

Jonkun mielestä voi olla vastuutonta kuvata tällaista kokeellisten hoitojen käyttöä. Minusta taas olisi epäeettistä olla kertomatta omista kokemuksistani, joiden takana on myös tutkimusnäyttöä mahdollisista vaikutusmekanismeista.

Mikään aine ei ole täysin haitaton, ei edes C-vitamiini, vaikka toki myös COVID-19 on iso riski itsessään. Kaikki nämä aineet ovat mitä todennäköisimmin selvästi turvallisempia kuin vaikkapa hydroksiklorokiini, jolla monissa maissa hoidetaan vakavaa COVID-19:tä ristiriitaisesta näytöstä ja näkemyksistä huolimatta.

On myös tärkeä muistaa, että lisäravinteillakin voi olla yhteisvaikutuksia lääkkeiden kanssa, eivätkä kaikki tässä mainitut aineet välttämättä sovi tietyistä sairauksista kärsiville, saati raskaana oleville. Monet lääkeyrtit voivat myös vaikuttaa esimerkiksi diabeteksen sokeritasapainoon – niin toki myös infektiot itsessään.

Luonnollisesti vaikeiden oireiden kohdalla on aina syytä ottaa yhteyttä terveydenhuoltoon, eikä toivoa yrttipillerin yksinään parantavan keuhkokuumeen.

Muistutan myös, että osa käyttämistäni aineista on reseptilääkkeitä tai muuten Suomessa lääkelistalla. Joitain saatetaan myydä luvallisesti lisäravinnekaupoissa, mutta silti niiden tilaaminen ulkomailta voi olla kiellettyä. Monet lisäravinteet taas ovat koronaviruspandemian takia loppu, vaikka niitä saisikin hankkia laillisesti.

Koronaviruksen oireet

Omiin koronaoireisiini lukeutuivat matala kuume (enimmillään 37,4 C), lievä hengenahdistus pienenkin rasituksen jälkeen, ripuli, päänsärky, lihassäryt, silmäkipu (jota saan herkästi eri syistä), yöhikoilu ja vilunväreet. Kuumetta ja hengenahdistusta lukuunottamatta useimmat oireet kestivät vain muutaman tunnin.

Ajoittain oli myös hyvin lievää tukkoisuutta, limaisuutta ja kurkkutuntemuksia, mutta kokonaisuudessaan oma sairauteni ei muistuttanut flunssaa lainkaan. Yskää ei ollut.

Minulle hyvin tyypilliseen tapaan sairaus ei aiheuttanut ylimääräistä uupumusta tai heikotusta. Ennemminkin energiaa oli joinain päivinä enemmän kuin tavanomaisesti erittäin rajalliset määräni. Hengästyminen ja halu olla mahdollisimman varovainen toki ovat rajoittaneet sitä, miten paljon on uskaltanut puuhailla.

Kokeelliset lääkehoidot

Pidän pientä kortisoniannosta, joka otetaan heti oireiden alettua, ylivoimaisesti tehokkaimpana flunssan hoitona, joka yleensä estää koko sairauden. Sen ainoan kerran kun olen kokeillut, sain parannettua sillä myös influenssan 24 tunnissa, missä myös eräs läheiseni on onnistunut. Niinpä suhtauduin toiveikkaasti myös sen käyttöön COVID-19:n hoidossa. Minulla tosin oireet alkoivat niin vaivihkaa, etten saanut kortisonilisää aloitettua niin nopeasti kuin pitäisi.

Minulla on lisämunuaisen vajaatoiminta, joten lisäkortisonin ottaminen infektioiden yhteydessä on myös täysin pakollista hengissä säilymiseksi. Hyvä kysymys vain on, että miten paljon sitä pitää ottaa. Itse päädyin koronataudissa ottamaan aina hivenen lisää, kun oli kuumetta, ja tämä lähestymistapa toimi hyvin.

Kortisonin käytöstä koronaviruksen hoidossa on varoiteltu, koska se lamaa immuunipuolustusta, mutta on tärkeä ymmärtää, että on hyvin eri asia ottaa pieniä kuin suuria annoksia kortisonia. Esimerkiksi influenssatutkimuksissa kortisoni on todettu haitalliseksi – kun on käytetty lähinnä yli 40 mg päiväannoksia metyyliprednisolonia (mikä vastaa noin 160 mg hydrokortisonia).

Itse olen tyypillisesti ottanut flunssan torjuntaan normaalin kortisoniannokseni päälle 2-6 mg metyyliprednisolonia 1-2 päivänä, koronaviruksen kanssa jouduin ottamaan monta päivää peräkkäin noin 8 mg, joka on kuitenkin vielä varsin vähän.

Umifenoviiri (Arbidol) on Venäjällä suosittu viruslääke, jonka tehosta minkään viruksen hoidossa kiistellään, mutta sitä joka tapauksessa tutkitaan ja joissain maissa aktiivisesti käytetään myös SARS-CoV-2:n hoidossa. Minulla oli umifenoviiria tosin vain yksi, 20 kapselin paketti, eli 3-4 päivän annos, jonka ostin vuosi sitten.

Minulla olisi ollut myös toista viruslääkettä isoprinosiinia (inosiinipranobex), joka useimmista antiviraaleista poiketen tepsii jotakuinkin kaikkiin viruksiin. Sitä on aikoinaan määrätty minulle CFS/ME:hen, mihin se jonkin aikaa toimikin erinomaisesti. Tunnettu CFS/ME-asiantuntija, immunologi Nancy Klimas uskoo isoprinosiinin soveltuvan myös koronan hoitoon, mutta itse en sitä uskaltanut kokeilla, koska sen immuunijärjestelmää stimuloiva vaikutus on minulla niin raju.

Venäjältä oli peräisin myös immunostimulantti metyyliurasiili, josta on hyvin hataraa näyttöä varsinkaan muuten kuin venäjäksi, mutta päätin silti käyttää sitä. Lisäksi käytin suun kautta otettavaa astmalääke montelukastia (Singulair), joka vähentää tulehdusta, ja tutkimusten mukaan saattaa ehkäistä keuhkojen bakteeritulehduksia. Samasta syystä otin tablettimuotoista yskänlääkettä bromiheksiiniä, vaikka minulla ei yskää ollutkaan.

Pentoksifylliini (Trental) on Suomessa reseptivapaa lääke katkokävelyyn. Verenkiertoa parantavien vaikutusten ohessa sillä on myös tulehdusta lievittäviä ominaisuuksia, joita on tutkittu paljon hyvin monenlaisten sairauksien hoidossa (esim. autoimmuunisairaudet, endometrioosi ja sepsis). Olen hoitanut sillä aiemmin immunostimulanttien voimakkaita haittavaikutuksia ja käytin sitä myös koronan hoidossa. Sitä on ehdotettu SARS-hoidoksi, ja uskoisin, että ainakin joissain maissa sairaalassa olevat koronapotilaat saavat pentoksifylliiniä.

Olen käyttänyt pieniannoksista naltreksonia (LDN) CFS/ME:n hoidossa jo reilut 13 vuotta. Minulla on omat epäilykseni siitä, että LDN voisi olla selvästi eduksi koronaviruksen kanssa, koska se stimuloi soluvälitteistä immuniteettia ja toisaalta vähentää liiallista tulehdusreaktiota.

Sinkki ja koronavirus

Imeskeltävä sinkkiasetaatti on etenkin Suomessa hyvin suosittu flunssahoito, josta on tutkimusnäyttöä, mutta sittemmin myös negatiivista sellaista. Itse uskon, että kortisonin tapaan olennaisinta teholle on, että hoito aloitetaan hyvin pian flunssan oireiden alettua, mikä voi selittää kielteisen näytön.

Sinkin tiedetään tehostavan immuunijärjestelmän toimintaa ylipäätään ja samalla lievittävän tulehdusta. (Itselläni on myös verikokeissa sinkin puutosta, jos otan alle 50 mg sinkkiä päivässä, nykyinen monivitamiinini tosin sisältää jo 30 mg.) Käyttämässäni monivitamiinissa on myös kuparia, jota olisi hyvä käyttää suurten sinkkiannosten kanssa.

Sinkki kuuluu suuriannoksisena sinkkisulfaattina osaksi myös kiistanalaisen amerikkalaislääkäri Vladimir Zelenkon koronavirusprotokollaa yhdessä hydroksiklorokiinin ja antibiootti atsitromysiinin kanssa. Zelenkon mukaan yksikään tätä hoitoyhdistelmää saaneista sadoista potilaista ei ole joutunut hengityskoneeseen tai kuollut.

Vaikka Zelenkon hurjat väitteet pitäisivätkin paikkansa, sinkin tehoa on hyvin vaikea arvioida suhteessa protokollan muihin komponentteihin. Toinen sinkkisuosituksistaan uutisiin päätynyt oli koronaviruksiakin tutkinut virologi James Robb, jonka perhepiirille tarkoitettu vinkki käyttää sinkki-imeskelytabletteja koronaan levisi verkossa laajasti.

Muu lisäravinnearsenaali

Mustaselja on perinteinen flunssan ja influenssan rohto, josta on jonkin verran tutkimusnäyttöä. Sillä on sekä immuunijärjestelmää stimuloivaa että antiviraalista vaikutusta. On kiistelty siitä, onko se turvallista käyttää COVID-19:n hoidossa, sillä immuunijärjestelmän liian tehostamisen on pelätty olevan haitaksi.

Nyt koronavirustaudin hoidossa kuitenkin tutkitaan immunostimulantteja, ja itse arvioin seljan olevan todennäköisemmin hyödyllistä kuin haitallista. Seljamehua saa monista isommista ruokakaupoista (jos yhä saa?). Moni on siinä uskossa, että mustaselja olisi myrkyllinen, mutta tämä koskee vain raakoja marjoja.

Bromelaiini ja serrapeptaasi ovat tulehdusreaktiota lievittäviä proteolyyttisiä entsyymejä. Bromelaiini on varsinkin anekdotaalisesti hyvin tehokasta moniin tulehduksellisiin sairauksiin. Joitain tutkimuksia on mm. poskiontelontulehduksesta ja antibioottien vaikutuksen tehostamisesta. Bromelaiini saattaa myös estää biofilmien muodostumista. Se vähentää mm. tulehdussytokiini IL-6:n eritystä, minkä arvellaan olevan eduksi COVID-19:ssa. Serrapeptaasiakin on tutkittu hengitystieinfektioiden hoidossa.

Ternimaitokapselit (colostrum) saattavat tehostaa immuunipuolustusta ja etenkin suoliston kuntoa. Näyttö ei kuitenkaan ole kovin vahvaa, ja tutkimukset on tehty lähinnä urheilijoilla, eli täysin erilaisella kohderyhmällä kuin minä (lisäksi valmisteiden välillä voi olla ratkaisevia eroja). Käytin niitä kuitenkin varmuuden vuoksi, tiedän niiden ainakin lievittävän vatsaoireitani.

Kissankynsi (Uncaria tomentosa) on hyvin monenlaisilla tavoilla vaikuttava ja melko paljon tutkittu lääkekasvi. Itse pidän yhtenä parhaista nuhakuumeen hoidoista, vaikka siitä ei tässä käytössä olekaan tutkimuksia, joihinkin muihin viruksiin kyllä. Oliivinlehteä käytetään erilaisiin infektioihin, etenkin viruksiin, mistä on jonkintasoista näyttöä.

Rohtokirata eli andrographis (Andrographis paniculata) on monissa maissa suosittu ja jonkin verran tutkittukin, Suomessa tuntemattomampi flunssarohto, jolla näyttää olevan sekä antiviraalista että immuunijärjestelmää stimuloivaa vaikutusta. Siitä on myös tutkimuksia mm. autoimmuunisairauksien hoidossa.

Myös Siperian ginseng eli venäjänjuuri (Eleutherococcus senticosus) on immuunijärjestelmää stimuloiva ja viruksiin tepsivä yrtti. Flunssan ja influenssan hoidossa sitä on tutkittu etenkin andrographiksen kanssa. Joitain hajanaisia tutkimuksia keuhkokuumeestakin löytyy.

Mehiläistuote propoliksellakin on mm. antiviraalisia vaikutuksia sekä edullista vaikutusta immuunivasteeseen. Antiviraalista ja immuunijärjestelmää stimuloivaa astragalusta eli kurjenhernettä (Astragalus membranaceus) minulla on kaapissa, mutta mahani ei valitettavasti enää siedä sitä.

Yrttivalmiste berberiinikin lievittää tulehdusta, ja sillä on antiviraalisia vaikutuksia joihinkin viruksiin. Berberiini muuten vaikuttaa myös tavalla (dipeptidyylipeptidaasi 4:n esto), joka saattaisi estää SARS-viruksen, eli toisen vakavan koronaviruksen, leviämistä elimistössä, mutta COVID-19:n aiheuttava virus ei ilmeisesti käytä tätä reittiä.

Kversetiini on monen yleisen kasviksen sisältämä flavonoidi, joka rauhoittaa syöttösolujen liiallista aktivaatiota ja tepsii myös joihinkin viruksiin. Eräästä sen johdannaisesta on in vitro -tutkimus myös MERS-koronaviruksessa. Itselleni kversetiini ei sovi ollenkaan, mutta samankaltainen luteoliini, joka sekin on antiviraalinen, soveltuu, joten otin sitä.

Asetyylikysteiini (NAC) on Suomessa indikoitu limaa irrottavaksi yskänlääkkeeksi etenkin kroonisissa keuhkosairauksissa sekä parasetamolimyrkytyksen hoitoon (sitä saa myös lisäravinteena). Se on kuitenkin myös immunostimulantti ja voimakas antioksidantti, jota on tutkittu jonkin verran MS-taudin ja joidenkin muiden autoimmuunisairauksien hoidossa.

Asetyylikysteiini suojelee maksaa ja munuaisia, mistä syystä käyttö mm. parasetamoli– ja kärpässienimyrkytysten hoidossa, joissa sen avulla voidaan usein välttää tarve maksansiirtoon. Koronavirus voi vaikeissa tapauksissa aiheuttaa maksan ja munuaisten toimintahäiriöitä. (Asetyylikysteiiniä on tutkittu myös useiden psykiatristen sairauksien ja addiktioiden hoidossa, mutta tämä käyttötarkoitus ei tietysti ole koronavirukselle relevantti.)

C-vitamiinin hyödyllisyydestä koronaviruksen hoidossa kiistellään. Vaihtoehtohoitoihin mieltyneet usein hehkuttavat sen tehoa, koululääketieteilijät taas tyrmäävät hyödyttömäksi huuhaaksi. Flunssan hoidossa C:stä on kuitenkin jotain (joskin ristiriitaista) näyttöä, ja joissain Aasian maissa suonensisäinen C-vitamiini on yleinen hoito esimerkiksi keuhkokuumeeseen. Itse otin C:tä suun kautta 3 x 500 mg päivässä (mikä ei ole kovin massiivinen annos) sekä LEF:n monivitamiinia, jossa on vielä 500 mg lisää.

Aminohappo glutamiinia, lakritsiteetä sekä aloe veraa käytin pitkälti siksi, että mahani kestäisi koko troppiarsenaalin (esimerkiksi asetyylikysteiini on vatsalleni aika raskasta). Toki suoliston huoltaminen saattaa muutenkin olla immuunijärjestelmälle eduksi, ja minulla oli koronasta alkuun myös suolisto-oireita. Lisäksi lakritsijuurella on antiviraalista vaikutusta, glutamiinilla on immuunijärjestelmän kannalta edullisia ominaisuuksia ja aloe veralla on ainakin jotain antiviraalisia vaikutuksia. Koronan aiheuttamaan lyhytkestoiseen ripuliin otin myös Saccharomyces boulardiita (Suomessa mm. Precosa), hiivaperäistä probioottia, josta on näyttöä ripulin hoidossa.

Oreganoöljyä olen käyttänyt bakteeri-infektioiden ehkäisyssä ja hoidossa yli 15 vuotta. Sen sisältämän karvakrolin käytöstä laajakirjoisena antibioottina on varsin paljon näyttöä (tosin lähinnä in vitro). Olen hoitanut sillä itseltäni mm. silmä-, korva-, poskiontelo-, imusolmuke-, virtsatie– ja hammastulehduksia sekä paiseita. Jostain syystä oreganoöljystä ei tunnu juuri kenellekään seuraavan antibiooteille tyypillisiä suolistohaittavaikutuksia, eikä se aiheuta hiivatulehduksiakaan.

Lisäksi nappasin kaiken varalta iisoppia, jujubea, mirhaa ja Mullein Lung Complex -nimistä valmistetta. Iisoppi ja mirha ovat perinteisiä hengitystiesairauksien hoitoja, vaikka tutkimusnäyttö niistä onkin melko vähäistä (mirhan antimikrobisista vaikutuksista on kyllä jotain näyttöä). Useita eri yrttejä, mm. ukontulikukkaa, sisältävä Mullein Lung Complex toimii oman kokemukseni mukaan paremmin limaisuuteen ja alahengitystieoireisiin kuin mikään muu. Joistain sen sisältämistä yrteistä on jonkintasoista näyttöä, toisista ei.

D-vitamiinia otin hieman enemmän kuin normaaliannokseni, joka on noin 5 x 125 mcg viikossa (kalibroitu labratulosten perusteella). Sinkin tavoin sekin on varsin kiistelty aine koronaviruksen hoidossa ja ehkäisyssä, tuskin ihmelääke tai myöskään täysin turha. D-vitamiini voi vähentää hengitystieinfektioiden riskiä ja onpa sen esitetty olevan eduksi jopa ARDS:ssä, kaikkein vakavimmassa hengitysvaikeuksien muodossa, jota myös koronavirus voi pahimmillaan aiheuttaa.

Alfalipoiinihapon annoksen tuplasin väliaikaisesti 600 milligrammaan, koska silläkin on voimakasta tulehdusta lievittävää vaikutusta. Silläkin on todettu joitain antimikrobisia vaikutuksia. Alfalipoiinihappokin saattaisi olla eduksi myös maksan toimintahäiriöissä.

Lääketieteelliset välineet tukena

Monen muun CFS/ME-potilaan tapaan omistan happirikastimen, joita käytetään CFS/ME:n hoidossa etenkin Suomessa ja Yhdysvalloissa. Itse en ole sitä käyttänyt vähään aikaan, mutta otin sen nyt uudelleen käyttöön. Happirikastin eristää huoneilmasta happea, jota hengitetään happiviiksillä tai -maskilla, samaan tapaan kuin pullohappea.

Monella on mennyt sekaisin hengityskone ja lisähappi, jotka ovat aivan eri asioita. Moni COVID-19-potilas pärjää pelkällä lisähapella, mutta kaikkein vaikeimpiin sairausmuotoihin tarvitaan itse hengittämisenkin potilaan puolesta hoitava hengityskone eli respiraattori. (Joissain vähemmän vaikeissa tapauksissa CPAP-laite saattaa auttaa.) Hengityskonehoitoa tarvitsevilla koronapotilailla on valitettavasti raportoitu useimmissa lähteissä reilusti yli 50 prosentin, jopa yli 90 prosentin kuolleisuus.

Minulla ei ollut hengitysvaikeuksia eikä normaalista alentunut happipitoisuus, mutta CFS/ME:hen epäillään liittyvän kudosten hypoksemia eli alentunut happipitoisuus, minkä en usko olevan eduksi akuuteista infektioista parantaessa. Itse epäilen, että lisähappi voisi olla eduksi myös esimerkiksi autoimmuunisairauksien hoidossa, mutta tästä ei ole tutkimuksia, joten kyseessä on lähinnä oma spekulaationi.

Jotkut ovat sijoittaneet useita satoja euroja ja ostaneet happirikastimen pelkästään COVID-19:n varalta. Toisten mielestä näin ei saisi tehdä, koska lisähapen liiallinen annostelu voi olla haitallista, erityisesti keuhkosairauksia sairastavilla, mikä onkin toki aiheellinen varoitus. Joissain maissa happirikastimia tuodaan koronapotilaille kotiin tai on suunniteltu tuotavaksi sairaalakuormituksen vähentämiseksi, mutta tietysti tällaisissa tilanteissa lääkäri voi määrätä potilaalle sopivan hapen annostelun.

Kaivoin esiin myös äidiltäni perimän nebulisaattorin, jolla lääkkeitä saa hengiteltyä suoraan keuhkoihin. Nebulisoidusta magnesiumsulfaatista (Epsom-suola) on laadultaan hajanaista näyttöä astmakohtausten hoidossa. Sen katsotaan voivan vähentää keuhkojen tulehdustilaa.

Epsom-suolan hengittelyllä on hoidettu Briteissä myös CFS/ME:tä, jolloin tarkoitus ei ole niinkään vaikuttaa paikallisesti keuhkoihin, vaan saada magnesiumia kehoon ruoansulatusjärjestelmän ohitse. Kiinnostavasti magnesiumin hengittely nosti happisaturaatiotani, joka normaalisti on luokkaa 95-96.

Seurasin happisaturaatiotani pulssioksimetrillä, joita myös jotkut lääkärit suosittelevat koronan kotiseurantaan. Näitä saa halvimmillaan noin 20 eurolla. Ilmeisesti koronavirukselle on tyypillistä, että happisaturaatio voi joillain ihmisillä laskea merkittävästi ilman, että aivot tunnistavat happivajetta, toisin kuin muissa sairauksissa yleensä kävisi.

P.S. Uudet kirjani ovat ilmestyneet juuri. Hyvä mieli: päivitä aivosi parempaan elämään (yhdessä Kaj Sotalan kanssa) käsittelee aivohakkerointia enemmän psykologian kuin lääketieteen perspektiivistä. Runokokoelma Hopeatee sisältää runoja liittyen mm. genetiikkaan, farmakologiaan ja evoluutiobiologiaan, mutta myös paljon muuhun lääketieteen ulkopuolelta.